Kaikki romahti

Helena Uotila oli 16-vuotias helsinkiläinen koulutyttö, kun jatkosota alkoi 1941. Sotatilan vuoksi koulujen alkamiset siirtyivät. Hän hakeutui pikkulottana komennukselle Suomenlinnaan muonitustehtäviin. Komennus jäi kuukauden mittaiseksi, kun koulut aloittivat jälleen toimintansa. Seuraava syksynä, sunnuntaina 8. marraskuuta 1942 Helena Uotila oli koulutoverinsa kanssa ulkona kävelemässä. Oli kaunis syyspäivä. Nuoret kävelivät Helsingin keskustasta Erottajalle ja Pikku Roobertinkadulle päin. Tuli hälytys. Tytöt eivät ehtineet suojaan, kun jo samassa pommi putosi Erottajan, Yrjönkadun ja Roobertinkatujen väliin. Helena menetti tajuntansa.

Helena Uotila makasi tajuttomana tuhon keskellä. Koulutoveri oli yrittänyt herätellä häntä, muttei onnistunut. Ystävätär lähti hakemaan apua lähellä sijainneesta kodistaan. Kun avunhakija palasi, Helena oli viety jo sairaalaan. Äiti sai tietää tyttären loukkaantumisesta ja lähti heti Kirurgiseen sairaalaan. Sekasortoisessa tilanteessa sieltä ei löytynyt sennimistä potilasta. Äiti etsi lastaan Helsingin ruumishuoneilta, mutta turhaan. Lopulta yön aikana selvisi, että Helena oli pahoin loukkaantuneena Kirurgisessa sairaalassa ja leikkauksessa.

 "Ensimmäisen kerran, kun tajunta hetkeksi palasi, en nähnyt mitään. Kuulin vain, kun minulta kysyttiin, kuka minä olen. Yritin sanoa, mutta minun oli vaikea puhua ja menetin uudelleen tajuntani. Heräsin toistamiseen ja taas minulta tiedusteltiin, kuka olen ja missä asun. Kuulin lääkärin sanovan: Tukka pois. Heräsin uudelleen tajuihini vasta seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen", Helena kertoo.

Ensimmäiset viikot olivat kriittisiä. Helena Uotila ei saanut nousta eikä lukea. Hän ei pystynyt syömään omin voimin, eikä edes kyennyt kääntymään vuoteessa. Tyttö ei menettänyt kuitenkaan toivoaan. Pari kuukautta kului. Vähitellen totuteltiin seisomista ja kävelemistä sairaanhoitajan tuella. Tammikuussa potilas alkoi saada päivittäin fysikaalista hoitoa ja saman kuun lopulla tyttö pääsi kotiin. Kevään kuluessa tasapaino alkoi palautua ja kävely sujua paremmin päivä päivältä. Oikea käsi ei koskaan palautunut ennalleen. Helena Uotilan oli ryhdyttävä käyttämään kaikessa tarkassa työssä vasenta kättään mm. kirjoittamisessa, joka oli ja on edelleen hänelle arka asia. "Vei aikansa ennen kuin hyväksyin, etten ole enkä koskaan tule olemaankaan entiseni. Olen koko loppuelämäni aivoinvalidi. Elämän oli jatkuttava."